Ajatuksia tänään

Eilen tuli kuluneeksi kolme viikkoa munuaissiirrosta. Kiitollisuus on edelleen päälimmäisenä mielessä. Kiitollisuus kaikkia niitä kohtaan, jotka tekevät mahdolliseksi tämän uuden elämäni. Ensinnäkin, kiitollisuus siitä, että joku on osoittanut halukkuutensa luovuttaa elimensä käytettäväksi kuolemansa jälkeen. Kiitollisuus sairaanhoidolle Suomessa, meillä on hyvä hoito ja mahdollisuus dialyysiin jopa kotona. Luottamus potilasta kohtaan, usko siihen että hän on valmis ja kykenevä vastaamaan itse hoidostaan. Se on iso ja samalla myös pelottava vastuu. Kiitollisuus kaikkia lääkäreitä, kirurgeja ja hoitajia kohtaan. He tekevät mahtavaa työtä haastavissa ja raskaissa olosuhteissa. Kiitollisuus sosiaaliturvasta josta me täällä Suomessa nautimme. Voin hyvillä mielin sanoa olevani iloinen veronmaksaja. Olen kiitollinen niin paljosta.

Näihin kolmeen viikkoon on mahtunut koko tunteiden kirjo, mitä vain kuvitella saattaa. Pelko, ilo, onni. Suru, jännitys, ikävä. Ja taas alusta koko setti. Kaikki lääkkeet, kortisoni, hyljinnänestolääkitys, kaikki se lisää sitä tunteiden vuoristorataa mitä käyn läpi. Kun on toipilaana kotona päivät pitkät, on ehkä liikaakin aikaa ajatella kaikkea. Tuntuu niin oudolta nimenomaan se miten pitkiä päivät on. Iltapäivällä alan vaistomaisesti miettiä kuinka päivä on ”ohi”, kunnes tajuan että aikaahan on vaikka miten paljon. Ei tarvitsekaan laittaa konetta päälle ja valmistautua 3,5 tunnin sohvalla makoiluun. Ihan uskomaton fiilis kun vielä kuudelta illalla voi poiketa mummulassa. Tajuan ihan konkreettisesti kuinka sitovaa hoito oli, viitenä päivänä viikossa koko hommaan meni neljästä viiteen tuntia.

Dialyysiaikana en pahemmin halunnut jäädä murehtimaan hoidon sitovuutta, tein sen mitä on tehtävä jotta vointini pysyi niinkin hyvänä. Olin vain kiitollinen koneesta, mikä piti minut hengissä. Positiivinen asenne auttoi jaksamaan, eihän siinä ollut vaihtoehtoja. Surkuttelu olisi varmasti pahentanut vain asioita. Toki oli hetkiä jolloin tuntui etten jaksa, ärsytti ja kyllästytti. Olisi ollut muutakin tekemistä kuin ainainen sohvalla oleminen. Yritin ajatella hoidon olevan vain väliaikainen juttu, kutsu siirtoon tulisi ennemmin tai myöhemmin. Ja se totta tosiaan tuli ennemmin. En olisi uskonut että näin nopeasti, vuoden ja 7 kuukauden odottelun jälkeen. Olihan se uskomatonta.

Vointini koen hyväksi. Haava alavatsalla muistuttaa kyllä olemassolostaan varsinkin, jos intoudun liikaa puuhailemaan. Luontoni ei oikein ole suunniteltu joutenoloon, nyt opettelen sitä myös. Takana on kolme viikkoa siirrosta. Ensimmäiset 6-8 viikkoa pitäisi ottaa hyvin iisisti, kävellä pieniä matkoja ja antaa kropalle aikaa palautua. Syvät ja poikittaiset vatsalihakset on katkottu, verisuonia yhdistelty, virtsarakkoon tehty yhteys munuaisesta, hermoja katkottu.. Kaikenkaikkiaan iso leikkaus josta kestää toipua. Luen lehtiä ja kudon sukkia, katselen tv:tä ja käyn kävelyllä. Välillä pyydän miestä siirtämään tuolin pesukoneen eteen, jotta saan pyykkiä pestyä. Eilen poika halusi leipoa muffinneja, oli ihan mahtavaa ettei tarvinnut sanoa; ”äiti ei nyt ehdi, pitää tehdä hoito”. On pelattu Monopolia ja ulkoiltu yhdessä. En kyllä muuta toivo, tämä on ihan parasta!

Maanantaina sain sanoa hyvästit dialyysikoneelle, kun se haettiin pois. Olohuoneessa on nyt aika oudon tyhjää. Samoin vaatehuoneesta puuttuu kaikki hoitotarvikkeet ja saan järjestää vaatteet omille paikoilleen.

Sytytin tulen takkaan ja muutaman kynttilän palamaan. Kissat nukkuu. Ulkona on upea ilma, toista astetta pakkasta. Minulta ei puutu mitään. Kiitos elämä.