Tässä ja nyt
Ensimmäinen blogipostaus on taatusti se haasteellisin. Kuka tätä lukee? Ketä kiinnostaa?
Blogi on pyörinyt mielessäni pitkän aikaa, rohkeuden puute on ollut ehkä suurin este aloittaa, toisaalta myös omat voimavarat ja ajanpuute ovat pitkittäneet aloitusta. Innostus heräsi viime viikkojen aikana uudestaan, kun elämä mullistui tavalla, josta olen viimeiset puolitoista vuotta vain varovasti haaveillut.
Maanantaina 16.9.2019 klo 6.54 olin juuri saanut silmät auki, vielä väsytti. Puhelin alkoi soida, outo numero. Ehdin ajatella töihin lähtenyttä miestäni, ei kai ole sattunut mitään! Puhelimessa oli päivystävä lääkäri sairaalasta, viesti oli selkeä ja odotettu: ”Soittivat Meilahdesta, siellä olis sulle munuainen tarjolla! Nyt vain kiireesti tärkeimmät tavarat mukaan ja sairaalaan äkkiä, tehdään tutkimukset ja jos kaikki on kunnossa niin lähdet Helsinkiin.”
En tiennyt itkeä vai nauraa, kaikki tunteet tuli pintaan; ilo, jännitys, pelko, huoli, koti-ikäväkin iski heti. Poika itki peloissaan, tätä on odotettu ja tästä on puhuttu, mutta herkkä 10-vuotias tottakai reagoi voimakkaasti. Kävi ihmeellinen tuuri, mummi, minun äitini, oli viettämässä vapaapäivää kotonaan. Poika ilmoitti heti menevänsä mummille, ei halua kouluun itkemään kun jännittää. Tästäkin on puhuttu jo aiemmin niin, että tilanteen ollessa todellinen tehdään päätös sen hetkisten fiilisten mukaan, tuntuuko hyvältä mennä kouluun vai ei. Tuli itku jo minullekin. Halittiin ja itkettiin. Vähän naurettiinkin. Mies palasi töistä kotiin ja lähdettiin matkaan. Se matka säilyy mielessä ikuisesti, siitä matkasta syntyi Munuaisen muotoinen blogini. Tervetuloa mukaan, tästä jatkuu uusi matka, se on elämä tässä ja nyt.
Blogi on pyörinyt mielessäni pitkän aikaa, rohkeuden puute on ollut ehkä suurin este aloittaa, toisaalta myös omat voimavarat ja ajanpuute ovat pitkittäneet aloitusta. Innostus heräsi viime viikkojen aikana uudestaan, kun elämä mullistui tavalla, josta olen viimeiset puolitoista vuotta vain varovasti haaveillut.
Maanantaina 16.9.2019 klo 6.54 olin juuri saanut silmät auki, vielä väsytti. Puhelin alkoi soida, outo numero. Ehdin ajatella töihin lähtenyttä miestäni, ei kai ole sattunut mitään! Puhelimessa oli päivystävä lääkäri sairaalasta, viesti oli selkeä ja odotettu: ”Soittivat Meilahdesta, siellä olis sulle munuainen tarjolla! Nyt vain kiireesti tärkeimmät tavarat mukaan ja sairaalaan äkkiä, tehdään tutkimukset ja jos kaikki on kunnossa niin lähdet Helsinkiin.”
En tiennyt itkeä vai nauraa, kaikki tunteet tuli pintaan; ilo, jännitys, pelko, huoli, koti-ikäväkin iski heti. Poika itki peloissaan, tätä on odotettu ja tästä on puhuttu, mutta herkkä 10-vuotias tottakai reagoi voimakkaasti. Kävi ihmeellinen tuuri, mummi, minun äitini, oli viettämässä vapaapäivää kotonaan. Poika ilmoitti heti menevänsä mummille, ei halua kouluun itkemään kun jännittää. Tästäkin on puhuttu jo aiemmin niin, että tilanteen ollessa todellinen tehdään päätös sen hetkisten fiilisten mukaan, tuntuuko hyvältä mennä kouluun vai ei. Tuli itku jo minullekin. Halittiin ja itkettiin. Vähän naurettiinkin. Mies palasi töistä kotiin ja lähdettiin matkaan. Se matka säilyy mielessä ikuisesti, siitä matkasta syntyi Munuaisen muotoinen blogini. Tervetuloa mukaan, tästä jatkuu uusi matka, se on elämä tässä ja nyt.
Kommentit
Lähetä kommentti